Ihmisen ikävä toisen luo

Kaipaamme kaikki fyysistä kosketusta ja yhteyttä toisiin ihmisiin.

Korona iskee kaikkiin, riippumatta siitä, sairastaako itse tautia. 

Olen työnimikkeeltäni tapahtumakoordinaattori. Tapahtumat. Ne on niitä, mitkä on kaikki nyt peruttu. Tai pidetään syksyllä. Tai järjestetään webinaarina. 

Maailma ympärillä muuttuu sitä tahtia, että on vaikea pysyä perässä. Töiden osalta mennään päivä kerrallaan, kädestä suuhun.

Muutokset muillakin elämänalueilla ovat isoja. Monissa kodeissa käydään nyt kotikoulua – ja tehdään etätöitä samaan aikaan. Yhteys omiin vanhempiin ja isovanhempiin tuntuu entistä arvokkaammalta, kun tietää, ettei heitä pääse halaamaan seuraavaan kuukauteen.

Sunnuntaina kävin kirkossa. Hyvä päätös, sillä tämän jälkeen myös uskonnollisten yhteisöjen (yli kymmenen hengen) tilaisuudet peruttiin pääsiäismaanantaihin saakka. Oman perheeni traditioihin ortodoksiseen pääsiäiskirkkoon osallistuminen on kuulunut aina. Pääsiäisen ‘perumisella’ on valtava mentaalinen vaikutus koko yhteisöön. 

Työnteko, tapahtumiin ja kokouksiin osallistuminen, jopa kirkossa käyminen onnistuu omalla kohdallani etänä. 

Etä ei vaan ole sama kuin lähi. Ei lähimainkaan. Mikään ei korvaa ihmisten välistä kanssakäymistä.

Minut tässä pandemiassa yllätti eniten se, miten ikävä ihmisellä on toisen luo jo parin päivän henkisen eristyksen jälkeen. Kaipaan jopa aamun ruuhkajunaa Helsinkiin. Siis niitä korvaruokinnassa olevia kanssaihmisiä, jotka tuijottavat älypuhelintensa ruutua. Minä muiden muassa, osana laumaa.

Kun tästä pandemiasta on selvitty, elämä ei ole enää samanlainen, vaan perustuksiltaan muuttunut.

Yhden asian kaikki näkevät varmasti entistä selvemmin. 

Sen, miten tärkeitä me kaikki olemme toisillemme.

Anu Heikkilä (nyk. Patrikainen)

Photo by Erika Giraud on Unsplash